EASTER

Nyt on viiden päivän viikonloppu ohi. (Oli pääsiäismaanantain lisäksi Southland anniversary niin tiistai oli myös vapaata.) Oli aika kaoottinen pääsiäinen. En syönyt edes perinteistä suklaamunaa, vaikka pari kiivien suosimaa vaahtokarkkimunaa tuli kyllä syötyä.
No, ainakin jumalanpalvelus oli koulun puolesta torstaina. Vähän tuli kyllä ikävä ala-asteen pääsiäislaulajaisia mitkä oli huomattavasti hauskempia.

Tällä oli siis melko massiivinen family reunion heti viimeviikosta lähtien. Sukulaisia on ollut viikon Australiasta asti. Perjaintaina oli isoin mylläkkä kun täällä talossa oli joku nelisenkymmentä kummin kaimaa ja siskon lapsenlasta. Meillä oli nimilaput ja symbolit että tietäis kuka on kellekkin sukua.
Lapsia oli kauhea katras kiljumassa koko viikonlopun, joten lähinnä pakoilin omassa huoneessa netflixin kanssa. Laitan tähän vähän kuvia pääsiäiseltä.

Lauantaina ajettiin Bluffiin vaan chillailemaan ja otettiin kuvia. Ei ollut kovin mielenkiintoista ja ötökät söi mun jalat ihan kokonaan ja muihin ei koskettukaan. Mahtaa olla suomalainen veri mikä maistuu niin hyvältä.

Nyt on kuitenkin ihmisiä tavattu liiankin kanssa ja koulu alkoi taas pariksi viikoksi kunnes term 1 loppuu ja päästään lomaileen taas vähän.

(PS. Tänään sain mun lipun lokakuun ekalle päivälle katsomaan Ellie Gouldingia Aucklandiin! Oon niin innoissani kun pääsen pohjoissaarelle, vaikka siihen on kyllä aikaa ihan tarpeeksi. Mutta oon huomannut, että elämä helpottuu huomattavasti huonoilla hetkillä kun on jotain mitä odottaa.)

MOUNTAIN BIKING

Eli näin pääsi käymään: minä (joka vihaan pyöräilyä ennemmän kun mitään) suoritin Nevis trackin kunnialla ja päivän lisää pyöräilyä Alexandriassa. Reissu oli osa mun outdoor education - kurssin vaatimuksia ja oltiin siis koulun kanssa nimellisesti.
Oli varmasti fyysisesti raskaimmat kolme päivää mitä mulla on ollut ja henkisestikkin oli aika raskas reissu, mutta oon ihan törkeen ylpeä itsestäni ja siitä että tein sen. Oli ihan sika upea kokemus kuitenkin kaiken tuskan lisäksi!

DAY 1.

Lähdettiin koululta puoli kasilta aamulla ja ajettiin Garston nimiseen pikkukylään ylemmäs Eteläsaarta. Chekattiin paineita renkaisiin (40PSI näin muuten on sopiva tälläiseen ympäristön missä me pyöräiltiin) ja jarruja sun muuta ja pakattiin huoltoauton kyytiin kaikki tarvittava. Olin niin hermostunut. Eikä tilannetta helpottanut yhtään se, että tosiaan oon kurssin ainoa tyttö.

Lähdettiin siitä sitten pyöräileen Nevis roadin alkuun. Olin vähän järkyttynyt kuinka huono se tie oli kerta meille oltiin puhuttu yleisestä tiestä. Se olikin pelkkää santaa ja kiviä ja möykkyjä koko tie. Heti aluks otettiin kaikki luulot pois kun alotettiin kiipeeminen ekaan nousuosuuteen. Oliskohan se jonkun 10km pelkkää jyrkkää ylämäkeä huonolla tiellä. Eihän siitä pyöräilystä tullut mitään niin jyrkkään, vaan eka osuus oli lähinnä pyörän työntämistä ja kiroomista omassa päässä. Siinä tiellä oli kauheen isoja lantakasoja kaiken lisäksi ja mun vesi loppui heti alkuunsa. Onneks meijän huoltomies Gary oli ihana ja täytti mun vesipulloa ja pysäytti mut aina välillä pitään taukoja.
Oli tosi kuuma sää vaikka aurinko ei onneksi näyttäytynyt. Olisin valunut hikeä puolet enemmän.

lähtöfiiliksiä

ekoja näkymiä nousulta

Ja ei hitto olin niin huojentunut kun päästiin melkein huipulle ja pysähdyttiin lounastauolle. Olin aika loppu jo sen monituntisen jatkuvan kiipemisen jäljiltä ja aloin olla varma että näistä kolmesta päivästä ei kyllä tuu mitään.

Onneksi huipulle oli enää kilometri ja sen jälkeen alkoi hauskempi osuus. Me mentiin pitkään loivaa alamäkeä ja sitten lähdettiin kartaan jyrkempään alamäkeen kohti itse Nevis Valleytä. Yksi ryhmän pojista lensi sarvien yli nätisti kun alamäessä lähti kontrolli. Kieltämättä oli melko pelottavaa mennä kovaa jyrkkää alamäkeä huonolla tiellä, mutta mä jarruttelin huolellisesti ja tulin hissuksiin.

Näkymät Uudessa-Seelannissa on niin henkeäsalpaavia. Yritin ottaa matkan varrelta kuvia, mutta ei kuvissa mikään oikein pääse oikeuksiinsa.

Anyways, alamäki-osuuden jälkeen tultiin itse sinne laaksoon, missä juoksenteli villilampaita ja vuoripuroja risteili ympärinsä. Olin siinä vaiheessa jo varma, että kohta on ekan päivän osuus tehty, mutta oltiinkin vasta puolessavälissä.

näkymissä ei kyllä mitään valittamista

ketjuongelmia

Kun oltiin tultu vajaat 30km joista se kymmenen jyrrkkään ylämäkeen, mulla oli tullut neljästi ketjujen kanssa häikkää ja oltiin ylitetty kymmenisen puroa niin aloin olla aika uupunut. Mun selkään sattu hirveästi koska mun reppu ei ollut kovin istuva. Aloin vähän panikoida ja se päättyi siihen että itkin vähän Garylle ja meidän toiselle opettajalle joka oli reissulla mukana. Ne laitto mut venytteleen mun selkää ja otti repun auton kyytiin. Sen jälkeen kaikki alko sujuun paremmin.

Meillä oli enää vajaat 15km jäljellä. Päästiin pois tasaselta tieltä toiseen vuoristo-osuteen missä kiivettiin aina välillä ja taas välillä oli alamäkeä. Korkealta kapealta tieltä näkyi joki joka virtasi kaukana alhaalla. Ympärillä korkeita kukkoloita. Niin kaunista, ettei sitä vaan voi ymmärtää.

väsynyttä porukkaa

Mökki, missä yövyttäisiin alkoi näkyä jo ja pysähdyttiin ottamaan kuvia vanhan raunioiden kohdalla. Nevisistä on kaivettu muinoin kultaa ja sen rinteiltä huomaa kuinka niistä on joistain kohdita rouhittu pois. Se on on eristäytynyt laakso vuorien välissä ja siellä ei oo myöskään minkäänlaista puhelinkuuluvuutta (taas yksi extreme-ominaisuus mulle).

Päästiin mökille, ja olin ihan loppu. Päivälle kertyi kilsoja päälle 40, mikä ei sinänsä ole paljon, mutta kun ottaa huomioon tien kunnon ja olosuhteet, missä pyöräiltiin, se oli rankin päivä ikinä. Mun olisi pitänyt nukkua teltassa. mutta opettaja oli ihana ja anto mulle huoneen mökistä. Syötiin grillistä hamppareita ja sitten menin nukkumaan.

DAY 2.

Kaikkien ekan päivän energia näytti kadonneen johonkin. Kaikken takapuolet satulassa ei myöskään ollut enää tuntunut niin mukavalta kuin eilen. Mulla oli kuitenkin kauhea määrä energiaa ja motivaatiota ja hyvin nukuttu yö alla.

Poljettiin laakson loppuun ja siitä alkoi samanlainen kiipeämisosuus kuin ekana päivänä.

Niin loistava fiilis kun päästiin huipulle. Duffers Saddle ja korkein julkinen tie Uudessa-Seelannissa. Oltiin 1300m korkeudessa ja fiilis sekä näkymät niin upeita.

Sieltä lähdettiin pudottautumaan parikymmentä kilsaa alas Cromwelliin. Se alamäki oli yksi upeimmista hetkistä mitä on ollut. Sellainen hetki joka tekee elämästä elämisen arvoisen ja enemmän.

Pyörältiin Bannockburn nimisessä paikassa leirintäaluelle, mistä lähdettiin illaksi pubiin syömään fish & chips.

Suihku teki myös ihmeitään ja sain taas mökistä huoneen, vaikka olisi pitänyt nukkua teltassa. Olin hyvin onnellinen. 

erittäinen iloinen Nevis trackin suorittamisesta

DAY 3.

Pakattiin kaikki autoihin ja lähdettiin aamiaisen jälkeen ajamaan Alexandriaan, missä vedettiin kaksi maastoreittiä kun Uuden-Seelannin yksi haastavimmista pyöräreiteistä ei ollut tarpeeksi. Olin toisella jo ihan poikki eikä tahtonut tulla mitään.

Sitten päästiin viimein suuntaamaan kotiin ja internetin pariin kolmen päivän koitoksen jälkeen.
Oon niin ylpeä itsestäni, että tein sen ihan oikeasti! Koko kokemus oli tosi opettavainen ja ihan hirveä ja upea samaan aikaan.
Oon oppinut täällä, että hienoimmat asiat kohtaa kun poistuu omalta mukavuusalueltaan ja uskaltaa. Mountain biking tosissaan oli asia out of my comfort zone, mutta siitä muodostui yksi tärkeimmistä jutuista täällä tähän asti.
Yhden asian voi kyllä luvata. Roosa ei tule Suomeen takaisin samana tyttönä. Roosalla on periksiantamattomuutta ja joustavuutta ja kykyä selvitä mistä vaan kun palaan.

Kiitos koko meidän ryhmälle upeasta reissusta ja ensi kuussa päästäänkin vaelluksen pariin!